Lomapäiväkirja, ehkä perjantai?
Päivien kalenterinumeroissa olen jo sekaisin, se lieneekin yksi lomailun tarkoituksesta että ne saa pois mielestään. Jos juanita ei tuu tänään tiskaamaan meidän astioita ni ajattelin virittää huomisaamuks tuohon portaille ison ja pahvisen kyltin: "Siivousta toivotaan aika helevetin voimakkaasti, por favor!" Uhkaus toimi ilmeisesti jo psyykkisellä tasolla koska jo sitaattia sulkiessani kuului portailta buenos dias, juu vont kliining?
Ilmeisesti jonkinmoisessa daijussa tuli nukkumaan mentyä koska melkoisen videon näytti hannulle, käykääpä nyt hakemassa pop cornia, nimittäin mie pistän kertojan hatun päähän ja alan kertomaan:
Oli synkkä ja myrskyinen yö. Vitut oli, mut kaikki hyvät tarinat alkaa noin. Oli alkamassa päälava- ja pääesiintyjäkeikka Kuopiorockissa, Nightwish oli juuri lämmitellyt yleisön mukavaksi. Vaikka mitä spesiaalia oli suunniteltu yleisölle annettavaksi. Mulle oli varattu neljä bassoakin kaiken varalta jos jotain sattuisi. Kaks niistä oli noi mun omat Bongot, yks oli jokin liirumlaarum jousipyssy ja viimeinen sisälsi jotain salaperäisyyttä koska se oli vielä kotelossa. Alkunauha alkoi soida ja hirveetä sähläystä ja kohellusta oli se lavalle meno, mut kunnialla se kuitenkin tapahtui.
Eka biisi meni hienosti melkein läpi, lopussa tuli keihääseen jokin vika kuitenkin ja paiskasin sen kanveesiin. Kakkoskeppi toiseen biisiin ja eipähän siinä mitään. Tässä vaiheessa vasta tajusin että yleisön asettelussa oli jotain kummallista. Lavan edessä permannolla oleva tuhatpäinen yleisö tanssi omalla saarellaan jota ympäröi vesi, kuten saaria yleensä. Loput yleisöstä seurasi kauempana nurmirinteellä joka avautui amfiteatterin tavoin. Kesken biisin saarella tapahtui valtaisa räjähdys joka tuli muuttamaan tapahtumien kulun. Saari olikin salakavalasti rakennettu rakennustelineiden päälle. Telineet olivat piilossa saaren alla ja sieltä alkoi lentämään noin 20cm pitkää putkenpätkää joka suuntaan. Henkilövahingoilta onneksi vältyttiin, mutta tämän atlantiksen jälkeen tuhatpäisestä yleisöstä näkyi kirjaimellisesti vain tuhat päätä. Siellä lillui lammikossa koko sakki. Yks niistä lentävistä telineen kappaleista ohitti täpärästi vasemman käden etusormeni katkaisten Bongosta kaulan kolmannen nauhan kohdalta. Ja taas meni soitin vaihtoon. Yleisö ei tälle luonnollisestikaan ablodeerannut koska kätensä olivat kiireiset pinnalla pysymisen suhteen.
Lavan takana tyrkkäsin tuon katkenneen soittimen kuvanveistäjä Timo Kokon syliin ja komensin että liimaa tämä kuntoon ennen seuraavaa biisiä. Kolmas biisi kolmannella soittimella alkakoon. Biisi alkoi mutta ei kuulunut basso. Vittu hupsista, olin unohtanut kokonaan laittaa kielet vehkeeseen! Pakko siis turvautua tuohon neljänteen ja salaperäisen vekottimeen. Jännityksellä avasin koteloa odottaen pelastuksen sieltä löytyvän. Kotelosta paljastui 70-luvulla nauhattomaksi tehty jazz-basso jonka olin janoisena myynyt lama-aikaan Mikko Antikaiselle, tuolle suurelle pianistille jonka kanssa aikoinaan taisteltiin Riki Sorsan joukoissa. Voihan vittu, ei tämmösellä jatsilapiolla heviä soiteta, saati diskoa?!?
Totisesti, minä sanon teille, ongelman muoto oli jo käsin kosketeltavissa. Lavan takana kävin anelemassa lämmitelleiltä kollegoilta työkalua lainaan. Marcon sopimus kuulemma kielsi soittimen lainaamisen tyypeille joilla on sopimus Music Manin kanssa ja muut ei kuulemma vaan uskaltaneet lainata omiansa. Ratkaisu tähän kaikkeen löytynee Pöljältä? Ai että mitenkäkö?
Pöljä on pieni pohjois-savolainen kylä noin 40km Kuopiosta pohjoiseen. Tietääkseni se ei ole kunta, pahoittelen kovin jos olen väärässä. Sielläkin puuhailtiin bändijuttuja pieninä poikina eli noin 25 vuotta sitten. Puustellin Jannen (Janne Rautiainen, nimeä ei muutettu mutta tuo aiemmin mainittu viittasi kai hänen kotitilaansa) pihalla oli silloin pieni ja punainen treenikämppä. Sieltä, sieltäpä hyvinkin, piti minun nyt kesken keikan lähteä instrumenttia hakemaan. Ei kai noita lähempänä kellään olisi ollutkaan. Junalla mie sinne menin. Sieltä pihalta soitin Jannelle että tuu avaamaan tuo ovi, mökistä kuuluu tilutus mutta ovi on lukittu ulkopuolelta munalukolla, vieläpä kummallisesti oven alareunasta. Janne sanoi ettei ole paikkakunnalla mutta soita Walleniuksen Markukselle, sillä on avaimet. Markus on Bar Bäkkärin hlökuntaa Helsingistä eikä sen pitänyt liittyä näihin Pöljän koukeroihin kuinkaan. Markus saapui avaamaan oven ja sisällä nurkassa baarijakkaralla istui kitaran kanssa tutun näköinen hahmo. Se oli Stam1nan kitaravirtuoosi Olkkosen Peksi treenamassa jotain uschkomatonta yngwie-sooloa. Minä:"Lainaa Peksi basso?" Peksi :"No ota toi!"
Peksi osoitti mulle nurkasta mustan Kramerin, mie otin sen kainaloon (basson siis) ja läksin. Milläs sitä nyt takaisin Kuopioon kun eihän Pöljällä ole ollut vuosikymmeniin toimivaa rautatieasemaa? Ilmeisesti tullessani olin hypännyt vauhdista mutta toisin päin se ei saatakaan onnistua? Läksin juoksemaan täpöllä ja kybällä, minulle tuntematon liikkumamuoto se on mutta yritän ainakin. Läähätin jo etapin puolessa välissä Siilinjärven kohdalla kun Raaka Pee juoksee vihaisena vastaan :"Missä vitussa sinä oot ollu?" No Pöljällä hakemassa bassoa tietysti, juostaan nyt äkkiä takas keikalle! Moottoritietä pitkin siinä sit porukalla juostiin lärvit maalissa ja Peksin basso kainalossa. Keikallekin kerettiin ja kun lavalle olin kiipeämässä ni Timo Kokko ojensi mulle sen liimalla korjaamansa basson. Pöljän reissu osoittautui siis aivan turhaksi.
Sen pituinen se. Lähen hakemaan lissää lonkeria, taitaa viirata yläpäässä. Yks lokaali luottopakki, joka tosin budjaa Floridassa nyt, suositteli saaren parasta pihvipaikkaa (siis ihan ruokapaikkaa). Testattaneen samalla se.
Ei ollu pihvikioski auki, korvaavana palveluna vein rouvan hienosti Burger Kingiin. Ei menny täydellisesti sekään, olivat poistaneet listalta extra long chili cheesen. Miks vitussa? Se oli universumin täydellisin hampurilainen. Euroopan kiertueella harva se aamiainen oli just tuo kun Burger Kingien pihoista heräiltiin.
Ja sen kerran kun oli pakko äsken vastata yhteen duunipuheluun ni jo oli sen puhelun aikaan rouva ostanut itelleen yhen mekon, onneks itekin totes jälkeenpäin että hätäpäissään melko keravalaiseen tyyliin tuli sijoitettua. Mie taidan ilmoittaa sen tänään yhessä suomi-baarissa järjestettävään Kanarian Kultakurkku-kilpailuun. Toivottavasti se on laulukilpailu? Siestan paikka, mut drinkki ennen sitä.
Vielä tehtiin illan kähmyrässä uus yritys siihen kuuluun pihvimestaan, no nyt se oli ihan täynnä. Mentiin sit viereiseen, pikkuse hyvä ratkaisu. Kyllä oli liha laitettu toisiks parhaaseen muotoon mikä on luojan jäljiltä mahdollista. Ai suatana! Pippuripihvi oli kolme kertaa isompi ja neljä kertaa halvempi kuin siinä yhdessä kotimais-meksikolaisessa ravintolassa missä vaaditaan vihreetä korttia. Hyvin onnistui, nyt GT tai pari ja pötkölleen.
Päivien kalenterinumeroissa olen jo sekaisin, se lieneekin yksi lomailun tarkoituksesta että ne saa pois mielestään. Jos juanita ei tuu tänään tiskaamaan meidän astioita ni ajattelin virittää huomisaamuks tuohon portaille ison ja pahvisen kyltin: "Siivousta toivotaan aika helevetin voimakkaasti, por favor!" Uhkaus toimi ilmeisesti jo psyykkisellä tasolla koska jo sitaattia sulkiessani kuului portailta buenos dias, juu vont kliining?
Eka biisi meni hienosti melkein läpi, lopussa tuli keihääseen jokin vika kuitenkin ja paiskasin sen kanveesiin. Kakkoskeppi toiseen biisiin ja eipähän siinä mitään. Tässä vaiheessa vasta tajusin että yleisön asettelussa oli jotain kummallista. Lavan edessä permannolla oleva tuhatpäinen yleisö tanssi omalla saarellaan jota ympäröi vesi, kuten saaria yleensä. Loput yleisöstä seurasi kauempana nurmirinteellä joka avautui amfiteatterin tavoin. Kesken biisin saarella tapahtui valtaisa räjähdys joka tuli muuttamaan tapahtumien kulun. Saari olikin salakavalasti rakennettu rakennustelineiden päälle. Telineet olivat piilossa saaren alla ja sieltä alkoi lentämään noin 20cm pitkää putkenpätkää joka suuntaan. Henkilövahingoilta onneksi vältyttiin, mutta tämän atlantiksen jälkeen tuhatpäisestä yleisöstä näkyi kirjaimellisesti vain tuhat päätä. Siellä lillui lammikossa koko sakki. Yks niistä lentävistä telineen kappaleista ohitti täpärästi vasemman käden etusormeni katkaisten Bongosta kaulan kolmannen nauhan kohdalta. Ja taas meni soitin vaihtoon. Yleisö ei tälle luonnollisestikaan ablodeerannut koska kätensä olivat kiireiset pinnalla pysymisen suhteen.
Lavan takana tyrkkäsin tuon katkenneen soittimen kuvanveistäjä Timo Kokon syliin ja komensin että liimaa tämä kuntoon ennen seuraavaa biisiä. Kolmas biisi kolmannella soittimella alkakoon. Biisi alkoi mutta ei kuulunut basso. Vittu hupsista, olin unohtanut kokonaan laittaa kielet vehkeeseen! Pakko siis turvautua tuohon neljänteen ja salaperäisen vekottimeen. Jännityksellä avasin koteloa odottaen pelastuksen sieltä löytyvän. Kotelosta paljastui 70-luvulla nauhattomaksi tehty jazz-basso jonka olin janoisena myynyt lama-aikaan Mikko Antikaiselle, tuolle suurelle pianistille jonka kanssa aikoinaan taisteltiin Riki Sorsan joukoissa. Voihan vittu, ei tämmösellä jatsilapiolla heviä soiteta, saati diskoa?!?
Totisesti, minä sanon teille, ongelman muoto oli jo käsin kosketeltavissa. Lavan takana kävin anelemassa lämmitelleiltä kollegoilta työkalua lainaan. Marcon sopimus kuulemma kielsi soittimen lainaamisen tyypeille joilla on sopimus Music Manin kanssa ja muut ei kuulemma vaan uskaltaneet lainata omiansa. Ratkaisu tähän kaikkeen löytynee Pöljältä? Ai että mitenkäkö?
Peksi osoitti mulle nurkasta mustan Kramerin, mie otin sen kainaloon (basson siis) ja läksin. Milläs sitä nyt takaisin Kuopioon kun eihän Pöljällä ole ollut vuosikymmeniin toimivaa rautatieasemaa? Ilmeisesti tullessani olin hypännyt vauhdista mutta toisin päin se ei saatakaan onnistua? Läksin juoksemaan täpöllä ja kybällä, minulle tuntematon liikkumamuoto se on mutta yritän ainakin. Läähätin jo etapin puolessa välissä Siilinjärven kohdalla kun Raaka Pee juoksee vihaisena vastaan :"Missä vitussa sinä oot ollu?" No Pöljällä hakemassa bassoa tietysti, juostaan nyt äkkiä takas keikalle! Moottoritietä pitkin siinä sit porukalla juostiin lärvit maalissa ja Peksin basso kainalossa. Keikallekin kerettiin ja kun lavalle olin kiipeämässä ni Timo Kokko ojensi mulle sen liimalla korjaamansa basson. Pöljän reissu osoittautui siis aivan turhaksi.
Sen pituinen se. Lähen hakemaan lissää lonkeria, taitaa viirata yläpäässä. Yks lokaali luottopakki, joka tosin budjaa Floridassa nyt, suositteli saaren parasta pihvipaikkaa (siis ihan ruokapaikkaa). Testattaneen samalla se.
Ei ollu pihvikioski auki, korvaavana palveluna vein rouvan hienosti Burger Kingiin. Ei menny täydellisesti sekään, olivat poistaneet listalta extra long chili cheesen. Miks vitussa? Se oli universumin täydellisin hampurilainen. Euroopan kiertueella harva se aamiainen oli just tuo kun Burger Kingien pihoista heräiltiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti