torstai 20. helmikuuta 2014

TK matkustaa: Technodiktatour pt 2, Kotka-Harjavalta

Tästä se kuulkaas taas lähtee. Parin kuukauden mittainen jatkorundi syksyiselle levynjulkaisukiertueelle. Kalenterissa on jos jonkilaista salia ja pizzeriaa mutta merkittävän paljon on paikkoja joihin pitää viedä oma PA ja diskovalaistus. Noh, vuokrattiin koko kevääks lahest Sähköagentilta semmoinen stereo että disko jytisee ja lamppujakin otettiin sillai ettei jälkeenpäin oo kellään vara vittuilla. Nyt kun kamaa on haalittu pieni rekka-autollinen ni tarvittiin tietty jokin kulkuneuvo. Apulannan kevätrundi alkaa tismalleen silloin kun meidän loppuu joten punkkarit antoivatkin meille bussinsa lainaan kevääksi. Kiitos. 
Kaksi kärpästä kuoli yhdellä iskulla myös miehistöpuolella. Kevään keikoilla sekä miksauspöydän että bussin puikoissa on Arska, samoja puikkoja se heiluttelee siinä Apulannassakin, kätevää. Valoissa meillä on tietenkin Jopi ja paidoissa Julma Jii. Tästä tulee mukava retki. Ennen kierrosta päätettiin kuitenkin pitää parin päivän PA-treeni Kuopiossa koska sitä uutta kalustoo on mukana. Hyvä siihen on tutustua ni ei tuu sitten hätä tositilanteessa. Tuommoinen parin kuukauden keikkatauko aiheuttaa myöskin tarpeen sille treenille. Jännästi ne vaan sävelet unohtuu jo tuommoisessa ajassa. Se videobiisikin piti opetella livesettiin, siis se Rehtori. Reksi osoittautuikin oivaksi livepalaksi. Keskiviikkoaamuna siis kokoonnuttiin Kuopioon Kulttuuriareenalle ja tekniikan miehet kasasi kalauston juhlakuntoon. Sit Arska ja Antero hieroi koko iltapäivän rumpucheckkiä ja rumpua vireeseen. Seuraavaksi säädettiin mun ja Bobin keihäät kuulostamaan siltä miltä pitääkin ja lopulta vedeltiin ihan täysmittainen bänditreeni. Illan päätteeks ne sai lähtee baariin jotka halusi ja jaksoi. Minä en.
Torstaiaamuna takaisin treenipaikalle. Koska illan treeni katsottiin onnistuneeksi ni päätettiin ettei me tänään enää mitään soitella. Yhtiön tekninen osasto keskittyy tänään kaluston niputtamiseen ja laskelmoi bussin pakkamisen ynnä muun logistiikan. Mie lähen vielä pyörähtämään Helsingissä työasioilla.
7.2.2014 Kotka, Amarillo. Linjavaunu saapui Kuopion suunnasta ja mie tuli merssulla Helsingistä. Liukkaudesta ja ahtaudesta johtuen oli melkoinen homma saada bussi sinne roudausovelle semmoisen lipan alle, mut kato kyllä Arska sen sinne taitteli, se osaa. Tää on ihan oiva keikkamesta siihen nähden että kyltissä lukee Amarillo. Täällä on hyvän kokoinen ja korkea lava. Tuommoinen parvikin on tuolla toisessa kerroksessa. Yleisöö tämmöiseen saliin mahtunee 400 henkee, oma arvio oli se. Ääni tarkastettiin ilman ongelmia ja sit aletaan syömään.
Amarillon ruokalistahan ei ihan vitusti niitä yllätyksiä tarjoa, ainakaan positiivisia, ni itse pitäydyin ihan perusburgerissa. Muistatteko kun ennen vanhaan sai Amarillosta kanapastaa. Se oli helevetin hyvä ja kermainen, pikkusen oli niitä ananaksen paloja seassa ja silleen. Taannoin yritin Kuopion Amarillosta sitä tilata niin ei saa, se on poistettu listalta. Vaadin tarjoilijalta perusteluja moiselle toimenpiteelle. Selitys oli tyly: Olemme meksikolainen ravintola, pasta ei ole meksikolaista ruokaa. Selevä. Hampurilainen siis on.
Hirmuiset ennakko-odotukset meillä ei Kotkan suhteen ollut mutta kyllä yleisöä kai 250 henkee paikalle saapui. Melko jees. Vehkeet toimi ja mukavahan se oli soitella. Onneks tuli ne treenit pidettyä, mut olis kyllä taiteen laatu ollu ihan liikaa hakusessa. Keikan jälkeen kaks lonkeroa ja pötkölleen. Hyvä oli Kotka.
8.2.2014 Night Factory, Harjavalta. Aamulla mie lähin Helsingin kautta Harjavaltaan, luulin että eihän tuo kummoinenkaan etappi ole mut olihan se nyt saatana sitten kuitenkin 350km. Voe äiti. Linjavankkuri lähti samaan kohteeseen mutta Lahen kautta. Jotain kamaa piti käydä Lahessa vaihtamassa, en tiijä miks, eikä minun tarviikaan tietää, se tietäminen on teknikoiden työtä. Jossain Forssan tietämillä pysähdyin syömään ni samalla hetkellä samaan risteykseen mutta eri suunnasta tulee yhtyeen bussi. Sattuipas somasti, ajeltiin sitten loppumatka peräkkäin. Night Factory on sen kylän ainoan hotellin (Marilyn) yökerho, just semmoinen kompleksi mikä löytyy jokaisesta noin tuhannen hengen kylästä. Vittumaiset portaat roudata koko laitteisto yläkertaan, eikö näitä baareja vois suunnitella maan tasolle?
Pari kertaa kun täällä on käyty ni aina on ollut kommelluksia noiden laulajien kanssa. Täällä toimii backstagena semmoinen saunaosasto jonka ovesta pääsee kumpaankin suuntaan vain avaimella. Ekalla kerralla ku oltiin ja keikan intro soi ni kävi niin että se avain oli mun taskussa stagella ja Tolsa paiskasi oven kiinni. Bändi oli lavalla ja laulajat lukkojen takana backstagella. Ensimmäinen biisi vedeltiin siis täysin instrumentaalina mut kelpas tuo näköjään sillainkin. Toisella kerralla Raaka Peetä rupes ahistamaan ambulanssin arvoisesti noin puol tuntia ennen keikkaa ja pantiin se sit varmuudeks menemään Porin keskussairaalaan. Kovasti mietittiin että jätetäänkö soittamatta koko keikka, mut mökki oli pullollaan porukkaa ni ei antanu luonto periks. Rydi lauleli kahden edestä parhaansa mukaan ja me yritettiin Bobbyn kanssa huutaa takavokaaleja reilummin. Tällä kertaa saatiin vedellä kuitenkin koko keikka kahdella solistilla. Ja hyvä keikka se olikin. Aamulla kauhea pakkaus ja Hane Helsinkiin, muut bussilla eri suuntaan. 
Edellisessä kuvassa humalaisten tekemä kalustebarrikaadi kanssaihmisen liikkumisen estämiseksi. Ens viikolla tarjoillaan tavaraa osoitteissa Jyväskylä, Tampere ja Kuopio


Kiertueen sikarit tarjoaa Paul Saar.

tiistai 11. helmikuuta 2014

Hane matkoilla, Kuuba, tammikuu 2014, day 15

Aikataulu:
7.00 Herätys
7.30 Aamiainen
8.30 Aamutoimet
9.00 Pakkaus
9.30 Aamukalja
10.55 Bussi
11.30 lentokenttä
14.45 departure
8.30 landing
Viimeinen aamiainen. Tehtiin oikeeta hyväntekeväisyyttä ja annettiin sille jokaista aamua piristäneelle munakkaita paistavalle mummolle 20 pesoa tippiä. Se on sille kuukauden palkka ja sen huomasi rouvan ilmeestä. Pakkaus tehty mut mun laukkuhan on vielä halki johtuen tulomatkalla tapahtuneesta murjomisesta. Mentiin respan aulaan oottamaan huoltomiestä koska sillä saattais olla ilmastointiteippiä. Se on siis ilmastointiteippiä ja sitä saa myös rouditeipiksi tai roudarin teipiksi kutsua, mutta juntti on se joka sanoo jeesusteipiks tai jesariksi. Ei sillä huoltomiehellä sitä ollut mutta ystävällisyyttään se lähti jostain varastolta tarkastamaan tilanteen. Kaikki työtään tekevät ihmiset ovat Kuubassa ystävällisiä, mutta toivottoman hitaita. Paitsi tarjoilijat, ne ei oo ees ystävällisiä. Yhtään tapaamaani tarjoilijaa en ottais omaan baariini töihin, jos mulla siis semmoinen baari olis jossain. Jossain muualla kuin Suomessa, koska Suomessa ravintolayrittäminen on saatanasta, mie tiijän. Siitä taas saadaan kiittää Liisa Hyssälää ja muita demariakkoja. Huoltomies tuli takaisin ja sillä oli mukanaan puoli metriä kerran käytettyä sähköteippiä käärittynä käytetyn sormipariston ympärille. Naurahdin ja sanoin että ei tainnut tuolla tulla vielä kapsäkistä lentokelpoista. Se pyyteli anteeksi ja sanoi ettei parempaan pysty vaikka kovasti haluaisi. Mie ymmärsin sen hyvin, köyhyys ja ystävällisyys tulivat esille tässä asiakaspalvelutilanteessa esille molemmat. Annoin sille tippiä sen viikkopalkan verran ja olisin antanut enemmänkin mutta olin jo vaihtanut kaikki pesot takaisin euroiksi. Jose vaikutti tyytyväiseltä.
Lentokentällä oli taas rutiinia jos jonkinmoista. Kehitysmaissa nuo tuntuu vain korostuvan. Ensin jonotettiin aika pitkään check iniin koska eihän internetittömässä valtiossa sitä voinut etukäteen tehdä. Jono olis liikkunut ihan tyydyttävää vauhtia mutta sitten hajos se kentän ainoa matkalaukkuhihna. Boarding passeja kyllä tulis printteristä mutta laukut seisoo hihnalla ja homma on seis niin pitkään kun Julio rasvaa hihnan kuosiin. Siinä meni tunti, mut onneks aikaa oli varattu vähän ylimääräistä muutamaan mahdolliseen kommellukseenkin.
Sit mentiin 2 metriä vasemmalle seuraavalle tiskille josta sai boarding passia vastaa 25 pesoa. Sit 2 metriä lisää vasemmalle ja siihen luukulle annettiin takaisin se 25 pesoa ja saatiin leima matkakuponkiin. Tämä oli turisteille pakollinen lentokenttävero jonka matkanjärjestäjä otti minulta jo lentolipun hinnassa. Tavallaan hyvin yksinkertainen tapa kerätä valtiolle rahaa jos sitä tarvii. Ei välttämättä tarviis mitään monimutkaisia GPS-paikantimiin perustuvia ja vaikeesti laskettavia autoveroja Suomeenkaan kun tällättäis satamiin ja lentokentille sama systeemi. Jokainen joka poistuu maasta olis velvollinen antamaan tullissa satasen käteistä tai muuten ei tuu kauppoja, sillä sipuli. Se joka matkustaa ni sillä on se satanen antaa ihan kiukuttelematta. Kuuliko kaikki demariakat, HÄH, eikö olis hyvä idea? Saa käyttää jos mie saan kymmenen vuoden vaparit tulliin ja unohdatte sen vitun ajoneuvoveron.
No niin, seuraavana immigrationiin. Siinä kerättiin pois tullessa annetut turistiviisumit ja kuvattiin lärvi arkistoihin. Kai ne olevinaan sillä varmistaa että se tullessa kuvattu naama vastaa poislähtevää naamaa. Mä veikkaan että mulla oli kyllä ohuemmat posket tullessani kaks viikkoo sitten. Seuraavana turvatarkastus, nyt näyttää pahalta. Metallinpaljastimia on kaks ja ihmisiä noin tuhat. Ihmismäärä johtunee hyvin paljon siitä että jenkkeihin ja Kanadaan on kahtena viime päivänä peruttu ennätysmäärä lentoja johtuen siitä polar vortexista. Nyt kun niillä on keli helpottanu ni alkaa lennotkin vetämään ja lentokenttä on täynnä kanukkeja. Kuuba tuntuu olevan niille kuten Las Palmas suomalaisille, eli ihan vitun hyvä, kolmen tunnin lennon päässä. Kaks siistiä jonoa menee niille porteille kunnes ne ruuhkan takia avaa sen kolmannenkin, viimeisen portin. Silloin repes helvetti, kahesta siististä jonosta tuli kaaos, kaikki työntyy eteenpäin ja mummoa kaatuu. Ihan niinku en olis vielä tarpeeks nähny tuttuja naamoja Kuubassa ni vielä tässä rytäkässä piti Lauri Tähkään törmätä. Ei, en erehtynyt naamasta, pitää olla jo huono näkö jos sen naamasta erehtyy. Tuossa se nyt istuu kaks penkkiriviä taaempana samassa koneessa. Hirveellä kyydillä senoritat työnsi laukkua läpivalaisuun eikä siinä välillä ollu ees ketään katsomassa sitä monitoria. Ihan hyvin olis voinu viedä koneeseen vaikka raketinheittimen ja ydinkäyttöisen perseensuristimen. Olipahan kuitenkin prosessi.
Jäi vielä puolisen tuntia aikaa juoda taskusta löytyneet kaksi kolmen peson seteliä kaljana talteen lentokentän kansainvälisen puolen baarissa. Viereisessä pöydässä istui kaksi samaan koneeseen lähtevää teinityttöä:
Viivi: Jännä miten paljon on julkkiksia tulossa samaan koneeseen. Jenni Vartiainen oli samassa hotellissa ja äsken näin Lauri Tähkän täällä kentällä. Ja sit meidän hotellissa oli se yks radiojuontaja ja se sen muusikkomies ja….
Diana: SHHHH! Ne on tuossa viereisessä pöydässä!
Viivi: Oho! *punastui*
Ni ettäs tiedätte, meikä on julkkis nyt, mutta vain Kuubassa.
Koneessa odotti iloinen yllätys kun kapteeni pääsi ääneen. Tulomatka kesti 11,5 tuntia mutta kipparin mukaan himaan ei mee aikaa kuin 9 tuntia 15min. Pikkuse jees. Se sanoi että tämä johtuu mukavista myötätuulista. Mun mielestä ei tarvii olla kummoinen Juha Föhr kun hoksaa että polar vortexistahan se tämä myötätuuli johtuu. Oon nimittäin joka ilta katsonu aika tiukkaan amerikkalaisten Weather Channelia ja oppinut sieltä sen että polar vortex huitelee just meidän lentoreitillä ja oikeeseen suuntaan. Nyt ollaan menossa Kanadan ja Grönlannin puolessa välissä ja meidän ground speed on 1085 km/h eli mennään käytännössä tuhatta ja sataa. Tuleekohan se sanonta jotenkin tuosta, voi olla? Ja tuo vauhti johtunee hyvin pitkälle siitä että myötätuulta on 230km/h mikä on minun mielestä aika vitullisen kova myötätuuli. Oonko muistanu koskaan kertoa sen tarinan kun Kuopiossa Maximin baarissa tuli valomerkki ja Juha Föhr oli lähössä sieltä mun luokse yöks? Nuoremmalla polvelle kerron tähän teaseriksi sen verran että Juha oli kuuluisa meteorologi ja homoseksuaali.

Yhteenvetona tähän vielä Kuuban plussat ja miinukset:

+ kalaruoka
+ olut, rommi, pina colada
+ ystävälliset ihmiset ja hyvä palvelu
+ kelit kohillaan suunnilleen aina
+ erikoinen kulttuuri
+ musiikki joka puolella, eikä se ees alkanu vituttaa
+ ei kaupustelijoita, ei rosvoja
+ köyhyyteen nähden siistiä
+ kiireettömyys


- paikallinen kola ei sovellu rommiin
- huonolaatuinen ruoka yleensä
- aurinkolaseja ei myydä missään
- köyhyys
- ei nettiä, huonot puhelinyhteydet
- kauppojen hyllyt yleensä tyhjillään



Sikarit matkalle tarjosi Paul Saar.

maanantai 10. helmikuuta 2014

Hane matkoilla, Kuuba, tammikuu 2014, day 14

Viime yönä oli hullu myrsky. Sähköt katkeili koko ajan. Jokaisessa hotellihuoneessa on ohjeet mitä tehdä kun hurrikaani iskee, opettelin sen jo hädissäni ulkoa. Äsken kävin vielä rannalla katselemassa aaltoja ni kyllä ne minun mittakaavassa meni taas ennätysluokkaan, hullu äänikin niistä lähti. Paikallisten mielestä se oli vain pieni kevätpuhuri mutta ne on vissiin täällä ja tuossa naapurisaarilla (Haiti, Bahama jne..) tottunu aikojen saatossa isompiinkin myräköihin.
Tuliaisenostelupäivä. Oon muistaakseni aiemminkin maininnut tästä mut mie en ymmärrä tätä tuliaissysteemiä, ikinä en oo semmoista harrastanu mut nykyään vaimo pakottaa. Ostin jo hirmun läjän sikareita, mie voin antaa niitä jos joku välttämättä tarvitsee. Minun mieleen kävis paremmin että tuliaisia ostetaan sille joka tulee kotimaahan, annettais sille lahjaksi joka on saatu maailmalta takaisin kotiin, turvaan, onnellisesti. Paljon loogisempaa olisi se. No jos jotain oikein kuubalaista haluaa tuliaisiks ostaa ni mietitäänpä mistä tämä kansa elää. Niitä tulonlähteitä on suuruusjärjetyksessä 4: Turismi, sikarit, sokeri ja kokaiinin salakuljetus jenkeille. Näin ollen minun osaltani ne sikarit riittäköön, sokeria saa kotoakin ja kokkelia tarjosivat kyllä Havannassa mut ei se minulle oikein maistu.
Lähettiin taksilla paikallisille telttamarkkinoille ostelemaan sitä ja tätä eli niitä ja näitä tuliaisia niille ja näille. Vaimon kanssa liikkumisessa oon kohdannut täällä uuden ongelman, taksin odottaminen. Ei sillä etteikö niitä olis mutta kun se on täällä keksinyt että pitää aina odottaa vaaleanpunainen avoauto, mieluiten Cadillac. Niin tänäänkin mutta täällä sen onneks saa suunnilleen vartissa, Suomessa vois mennä pidempään. Toisaalta ymmärrän, en minäkään suostu humalassa Helsingissä menemään muilla kuin Kovanen-yhtiöiden mustilla mersuilla. Aloin sit tänään tivaamaan siltä noista amerikkalaisista automerkeistä, että mitä merkkejä hän tietää ja onko oppinut täällä uusia. Niitä ovat kuulemma Chevroletti, Dodgeliini, Bel Air, Pyllymouth ja KITT. Joo, kaikenlaista härpäkettä ostettiin ja vaimo on silminnähden tyytyväinen. Olis siellä ollu pilveekin tarjolla, sekä poltettavana että valmiiksi leivottuina kakkuina suoraan leipomon muovipussista, mutta kun ei mulle maistu oikein nekään. Takaisin tullessa sain minä valita taksin, oli muuten pikkusen hieno Ford, vuosimallia 1927. Kori oli suurimmaksi osaksi puuta ja sillä kuskilla, joka oli suunnilleen samaa vuosimallia, oli rouvansa mukana rahastajan paikalla. Rouva oli arviolta samaa vuosikertaa myös. Pikkusen hyvä meininki.

Kerettiin jo lounasaikaan takas hotellille syömään. Buffetissa oli taas ryssillä normaali meininki käynnissä. Ihan vitun kännissä ne jo huusi vaikka kello oli vasta 12. Koko ajan yrittivät kyykyttää henkilökuntaa jollain keinolla, välillä näytti että hotellinjohtajakin oli paikalla. Yhen venäläispariskunnan murrosikäinen tytär heitteli makkaroita lattialle. Odotin että se olis kävelly meidän pöydän vierestä ni olisin kampannut sen ja hieronut sen naamaa hetken niihin makkaroihin. Tunnen venäläisiä ihmisiä ja niistä tuntemistani en oo nähny yhdenkään käyttäytyvän noin päin vittua. Tässä on nyt varmaan jokin sama efekti kuin suomalaisten vironmatkailussa on joskus ollut. Hävetkää kaikki.
Yks asia tuli vielä mieleen mikä minua on jo kotvasen vituttanut. Se hipstereiden ylistämä Ylvis ja se niiden vitun ärsyttävä kettukappale. Eilen illalla myrskyä pelätessä selailin noita TV-kanavia, niitä näkyy 29. Niistä viisi on kuubalaisia, yks venezuelalainen ja loput amerikkalaisia, italialaisia ja espanjalaisia. Yheltä kuubalaiselta kanavalta tulee kommunististen puheiden välissä musiikkivideoita ja silmiini löytyi yksi aivan helmi. Jos mie kotona löydän sen Youtubesta ni linkitän sen tähän. Sak Noel: I Am The Law. Tässä on mun mielestä jotain samaa sykettä ku siinä vitun ylviksessä mut tää on huikeesti parempi. Korvatkaa siis diskoissanne se ylvis tällä. Tämä oli käsky!

Sikarit tarjoaa Paul Saar.

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Hane matkoilla, Kuuba, tammikuu 2014, day 13

Yöllä satoi taas vetää ja nyt on semmoinen sumu että näkyvyyttä haittaa muuten oikeesti. Aurinko pelastanee tilanteen ihan pian. Pekonissa ei ollut koppakuoriaisia aamiaisella. Altaalla soi Ketchup Song, sinne siis.
Käytiin illalla syömässä hienosti meksikolaisessa restaurantissa. Sanomattakin lienee jo selvää että menua, alkuruokaa, pääruokaa ja jälkiruokaa odotettiin jokaista yli puoli tuntia. Nyt kun näitä tarjoilijoita on tarkemmin seurannut ni vääjäämättä tulee mieleen että niiden tarkoitus on saada aina kulumaan mahdollisimman paljon aikaa kunkin asiakastapahtuman yhteydessä. Kahteen viikkoon oon nähny tässä maassa tasan yhden kellon. Se oli hotellin respassa ja taktisesti tunnin jäljessä että on muka enemmän aikaa. Alkuruoaksi pari pientä quesadilloa, välissä juustoa, jalapenoa ja papuja. Oikein hyviä olivat, mutta sitten alkoi tapahtua. Tuli pieni sadekuuro ja se oli pieni vain paikallisten mielestä. Oltiin semmoisessa ravintolassa missä ei ollut seiniä ja vettä alkoi jo tulla vaakatasossa tupaan. Siirrettiin pöytäämme keskemmälle ravintolaa ja sit alkoi tulla katosta vettä mojitoon ja sitä tuli sieltäkin ihan kunnolla. Ei saa valittaa, kyllä ainakin pääruoaksi tilatut fajitakset odotetaan pöytään ja alta tunnin niitä alkoikin jo lupaavasti näkymään.

Mutta, tiedättehän kun näissä hispaanomaissa on aina lattiatkin semmoista kiiltävää kaakelia niinku meillä vessan seinässä, ja ne on liukkaat varsinkin kun siihen on just monsuuni pyyhkäissyt roimasti vettä. Ni kävihän tässä nyt silleen että kun se Juanita oli tasan kahden metrin päässä meidän pöydästä ni se liipas takaraivonsa lattiaan ja fajitakset lähti pystysuoraan sinne mistä se vesi tuli minun mojitoon. Nopeimmat syöksyivät tarkastamaan onko senorita vielä hengissä koska sen takaraivosta kuulunut rasahdus oli ihan ihmiskorvalla selvästi kuultavissa. Ei sillä mitään hätää ollut, se meni vaihtamaan puhtaan jakun päällensä ja selvittämään päätänsä hetkeksi. Minulle tuli hätä että nytkö piti fajitaksia odottaa vielä ylimääräinen puolituntinen. Suotta hötkyilin, meni viis minuutia ni sama Juanita toi uudet tuotteet pöytään pahoitellen edellistä piruettiaan. Papua, kanaa ja paprikaa oli tarjolla fajitaksen sisään, ei muuta. Eli kuivaa oli ja mautonta. Jokin mausteinen soosi olis pelastanut tilanteen. Ja niin vähänkin oli sitä tavaraa että kotisuomessa tämä fajitas olis nippanappa ajanut sen alkupalan asian. Ei jaksettu ootella jälkiruokia, lähettiin hotellin buffetiin syömään oikeesti.
Tämän päivän hommana mulla on ollut vesimelonien siemenien syljeskely seljällään tuon ruusupensaan yli mahdollisimman lähelle seuraavaa palmua. Metrin päähän oon jo päässyt. Jos tästä tulee vielä joskus olympialaji ni mie oon silloin iskussa. Pekka kävi just paskalla tuossa viereisessä ruusupuskassa. Pekka on yks kulkukissa joka on ottanut Hannusta kaverin itselleen, aamiaisella annan sille aina salaa vähän pekonia. Lounaalla oli huonoo ruokaa, söin pääasiassa täytekakkua, se oli hyvää ja ananas myös. Venäläiset pilasivat tunnelman sielläkin, niitä oli kymmenen ja ne huusi humalassa kovaan ääneen. Jos joku perustais venäläisiltä kielletyn hotelliketjun ni sais minusta vakioasiakkaan.
Oon minä muitekin kansalaisia tarkkailut, samassa hotellissa on myös yks hieman elämää nähnyt brittiläinen nuoripari. Niiden hampaiden kunnosta näkee että ne on brittejä ja/tai ne on nähny elämää ehkä heroiinin kanssa. Joka aamu kun aulabaari aukee ni ne on juomassa olutta siinä ja joka ilta kun se baari menee kiinni ni ne on viimeiset jotka siellä mojitoa tinttaa. Kukaan ei varmaan oo nähny niitä rannalla tai missään muuallakaan. Niillä on joka aamu kello soimassa etteivät myöhästy juomahommista ja hyvin onnellisisilta ne siinä hommassa näyttävät keskenään. Toisaalta, jos maistuu ni pittää juoda. Ja mikäpä olis sen kustannustehokkaampaa kuin tulla Kuubaan all inclusive-hotelliin ryystämään kahdeks viikkoo. Ihan varmasti tulee halvemmaks kuin kaks viikkoo Lontoon discoissa.
Nukkuma-aika, tsekkaan vielä parvekkeelta, kyllä, siellä ne englantilaiset edelleen imuroi.

Hyvät sähkösikarit tarjoaa Paul Saar.

lauantai 8. helmikuuta 2014

Hane matkoilla, Kuuba, tammikuu 2014, day 12

Aina jos minulta pääse julkisella paikalla pieni pieru ni vaimo sanoo: "ryssä!" Jos epähuomiossa poltan hississä tupakkaa ni vaimo sanoo: "ryssä!" Adjektiivina tuo on hyvä, vaikka ei tässä nyt mitää rasisteja olla, varsinkin kun venäläiset kai on hyvin pitkälle samanrotuisia kuin me. Rasismihan ei sanana viittaa mitenkään kansalaisuuteen, pelkästään rotuun. Mutta voi jumalauta kun on nyt joutunu kaks päivää sietämään venäläisiä naapureita ni ne ei vaan voi olla yllättämättä tuolla huonotapaisuudellaan, aivan sikoja. Tekis mieli kehittää niille jokin käytännön pila ennen pois lähtöä, jokin semmonen mikä pistäis niitä vähän ajattelemaan.
Yöllä oli satanut voimakkaasti vettä ja aamulla oli hetkittäin sähkökatkoja. Aallot on hirmuisia mutta aurinko jo hieman pilkistää ja sekös vaimoa tyydyttää, se vois maata kellon ympäri auringossa viikkoja kun mie vaan kannan sille ruokaa. Aamiaisella oli pekonialtaassa kaksi koppakuoriaista, niiden olis voinut kuvitella olevan vain eksoottinen lisä jos ne olis olleet kuolleita. Mutta ne olivat eläviä ja käveleviä ni jäi pekoni syömättä. Naapuripöydässä jäi syömättä neljä kukkurallista lautasellista kaikenlaisia herkkuja. Mä en vaan voi voi hyväksyä sitä että kerätään lautaset täyteen kaikkee ja sit ne jätetään syömättä. Varsinkin kun se safkat roskiin kantanut tarjoilija hankkii itse 20€/kk. Ei liene epäselvää minkämaalaisia turisteja oli tuossa naapuripöydässä?
Sillä naapurin nuorella rouvalla on kyllä perusvenäläinen tapa pukeutua. Sillä on yötäpäivää semmoiset todella pienet bikinit jotka on ihan täynnä erilaisia timantteja. Itse se on ne niihin asentanut ja eihän ne tietenkään oikeita oo, tiimarin loppuunmyynistä se on ostanu semmoisia liimattavia "timantteja". Ne sillä oli päällä tuossa aamupalalla ja niissä samoissa bikineissä se kävelee päivät tuota uima-allasta ympäri että kaikki varmaan huomais hänet. Eikä se yhtään tajua kuinka naurettavalta tuo näyttää. Pakko kertoa sille vielä se päin naamaa jossain vaiheessa. Oho, nyt se tuli altaalle farkkushortseissa, tais alkaa paleltamaan bikineissä. Farkkushortsit on tosin leikattu maailman lyhyimmiks lahkeistaan ja tiedettehän sen kun niistä tulee sit ne kangastaskut näkyviin? Tiijättekö mitä svetlana oli tehny niille taskuille? No se oli liimannut niihin näkyviin osiin timantteja!
Nyt mie otan itseäni niskasta kiinni ja kirjoittelen jonkin tekstin sinne Viikkosavoon, tässä meinaa kaatua deadlinet päälle. Ja noin, homma hoidettu, eikä siihen kulunut kuin kaksi kaljaa. Aika monella uima-altaalla oon ollu ympäri maailmaa ja tiedättekö mikä niitä kaikki yhdistää? The Scorpions. Täällä siihen meni melkein kaks viikkoa mutta just äsken soi allasbaarissa Here I am, rock you like a hurricane. Toivottavasti ei ollut ennebiisi, hurricane season kuitenkin päättyi täällä jo lokakuussa. Joo, The Scorpions tuntuu olevan sitä maailman kaikkein universaaleinta ja globaaleinta musiikkia, pistäkääpäs itsekin korvan taakse kun reissailette että onko näin. Sen jälkeen soi vielä Cotton Eye Joe ja Gangnam Style, nyt on selkeesti DJ:llä jokin international-teemapäivä. Yks biisi on semmonen mikä soi joka puolella, joka saatanan kojussa sekä täällä että Havannassa. Se on joku Marc Anthonyn vittuilubiisi Jennifer Lopezille. Nyt kun olis netti ja google ni olispa mukava tutkia mistä siinä on kysymys ja miks se soi just Kuubassa noin tehokkaasti? Onko Marc Anthony kuubalainen vai onko J Lo jokin kuuban vastustajatar? Se on kuulemma tänä päivänä näille ihan kuin kansallislaulu ja nythän se löytyy tästä linkistä.
Tässä meidän niemimaalla saa ihan lain mukaan ottaa aurinkoa yläosattomissa, naisetkin. Mut runkkarien ei kannata todellakaan vaivautua sillä kahteen viikkoon mie oon rannalla nähny vain yhen venäläisen mummon tissit. Ne oli isot mutta ei eroottiset.

Parhaat sähkösikarit tarjoilee Paul Saar.

perjantai 7. helmikuuta 2014

Hane matkoilla, Kuuba, tammikuu 2014, day 11

Onnellisiin uutisiin herättiin tänä aamuna. Yks Eero oli kosia päksäyttänyt vaimon siskoa ja tämä oli vastannut jespätijes. Onnea molemmille, aion tulla häihinne kuokkimaan vaikka ette minua sinne kutsuisi. Aamiaisella mietin sitä että jos tässä kommunistisessa systeemissä kaikki saa saman palkan ja ite joutuis tämän järjestelmän armoille ni minä olisin mieluiten se pekoninpaistaja. Mie oon hyvä siinä ja se on mukavaa. Mie osaisin paistaa just sopivan tasalaatuista ja rapeaa pekonia, toisin kuin Fernando tänä aamuna. Ei se voi olla niin vaikeeta, hirmu homma on siitä altaasta aina aamuisin hämmentää ja erotella ne hyvät pekonit liian vetelistä tai palaneista.
Tänä aamuna ei paistanut aurinko. Lämmintä oli vain 25 ni tuntui äkkisistään jopa vähän viileältä. Tuulee aika villisti ja aallot on parhaimmillaan ehkä kolmemetrisiä, vähän tekis mieli käydä pulahtamassa kun näyttää vielä keltainen lippu rannalla liehuvan. Ulkona makailun sijasta kuitenkin aatelttiin käydä vähän shopauttamassa kylillä. Nyt on muutama uusi paita, gangsterihattu ja matkalaukullinen laatusikaria. Saa nähä kuinka käy tullissa ku en oikein muista paljonko noita isompia sikareita sai viedä himaan. Sen muistan että suuremmasta erästä pitää olla virallisen kaupan virallinen kuitti. Ilman kuittia saa halvemmalla sekä väärennettyjä että tehtaalta taskuun poimittuja sikareita. 50€ Suomessa maksavan Cohiban saa virallisilla leimoilla täältä kymmenellä eurolla.


Kävin faimon kanssa myös kirjakaupassa, en tienny olisko itkeny vai nauranut. Joka ikisen, siis ihan liioittelematta ihan joka ikisen kirjan kannessa oli Che Guevaran tai Fidel Castron kuva. Ei jumalauta. Kuinka monta kirjaa voi kahdesta ääliöstä kirjoittaa, näköjään ihan vitun liian monta. Täällähän siis ei ihan lain mukaan nautita sellaisista kapitalistisista ylellisyyksistä kuin sananvapaus ja lehdistönvapaus.


Käytiin myös natiivien ruokamarketissa, se näytti jännältä. Puolet hyllyistä oli tyhjiä ja puolet oli ahdettu ihan täyteen niitä muutamaa tuotetta mitä oli sinä päivänä satuttu saamaan myyntiin. Tänään siellä oli yhdenlaista shampota, yhdenlaisia sipsejä ja lihatiskissä yksi gotlerintapainen makkaratanko. Huomenna saattaa olla myynnissä ihan eri tuotteet. Näin se kommunismi näkyy jokapäiväisessä elämässä.

Tästä tuli nyt vähän välipäivä kun aurinko ei paistanutkaan. Syötiin ja maattiin ja tuijotettiin telkkaria. Kotimaisille TV-yhtiöille haluaisin lähettää terveisiä että hoitakaa näkyviin semmoiset amerikkalaiset reality TV-sarjat kuin Duck Dynasty, Coast Guard Alaska ja Highway Thru Hell. Eipä muuta. Puhelimen kalenterista katsoin että tänään on lauantai. Lottopäivä. Viime viikon lottokin on vielä tarkastamatta. Onko ollut uutisissa että päävoitto olis mennyt helsinkiläiselle nettipelaajalle?

Välipäivän sikarit tarjosi Paul Saar.

keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Hane matkoilla, Kuuba, tammikuu 2014, day 10

Aamuseiskalta ovella odottaa mintunvihreä Chevrolet Bel Air vuosimallia 1957. Kuskin paikalla istuu Anatoli ja vänkärin paikalla opas/turvamies Randi. Heti alkuun on todettava että tarvittaessa turvamiehen hommat hoitanee Anatoli, on nimittäin julman oloinen kaveri. Ei sen oikee nimi oo kai Anatoli, mutta nimesin hänet niin koska hän muistutti erittäin osuvasti jotain KGP:n palkkapahoinpitelijää vaikka hispaano olikin. Anatoli oli noin 50-vuotias, parhaat gigolovuotensa jo nähnyt karju. Paksua kultariimua notkui kaulassa ja ranteissa. Englantia hän ei tajunnut mutta Randi tulkkasi. Randi oli 21 vuotias kielten opiskelija paikallisesta yliopistosta. Ylimääräisinä homminaan esitteli Havannaa kulkureille. Nyt mennään.
Ensimmäinen orastava pettymys tuli Randin ekassa lauseessa, vaihdamme auton heti kaupungin ulkopuolella nykyaikaisempaan että pääsemme Havannaan nopeammin. Mutta kun minä just nimen omaan tilasin kyydiksi classic american-luokan auton että mentäis tyylikkäästi. Tämä auton vaihto saattoi johtua myös siitä että me ehkä mennään perille semmoisella "epävirallisella" taksilla ja niiden piti ensin hoitaa meidät ulos kaupungista virallisella taksilla sakkojen pelossa. Tultiin yhelle parkkialueelle kylän ulkopuolella ja siellä odotti Chevrolet Bel Air vuosimallia 1957. Kyllä, tismalleen samanlainen auto mutta palokunnanpunainen. Millähän lailla se tämä nyt sitten on nykyaikaisempi, sama Hiacen 4-pyttynen diesel on kuulemma tässäkin. Hieno vehe päällisin puolin ja voi yhen kerran mikä sohva oli se takapenkki, miks nykypäivän autoihin ei tuommoisia asenneta.
Tunnin ajelun jälkeen pysähdyttiin puolimatkan krouviin. Keskellä peltosuoraa oli yks pikkuinen baari missä kaupattiin pina coladaa ananaksissa tarjoiltuna. Mie otin alkoholilla, muut ilman. Olin melkein varma että Anatoli kaataa rommia omaansa, sitä kun sai ite annostella haluamansa määrän ja mulla ainakin oli tosi kova jano, mut ei se ilennyt siinä kaikkien nähden. Tarjosin koko kierroksen ku ei näillä ollu rahhoo. Jatkettiin matkaa ja mentiin Kuuban korkeimman sillan (700m) yli sekä myös Kuuban pisimmän (300m) sillan. Öljykenttien ja Havana Clubin rommitehtaan ohi mentiin myös. Bacardiahan täällä ei enää oo tehty sen jälkeen ku jenkit kaappas se yrityksen. 
Lähempänä Havannaa mentiin ekaks semmoiselle linnakkeelle joka oli rakennettu 1600-luvulla suojelemaan kaupunkia espanjalaislta concuistadoreilta ja muilta piraateilta. Sieltä aukesi hieno näkymä yli Havannan. Linnan uumenissa toimi myös sikaritehdas jossa kääritty maailman pisin sikari. Siihen se oli laitettu kattoon roikkumaan näytille, 46 metriä pitkä tupakka oli se, Guinness World Record-todistus oli printattu viereen. Samalla mäellä oli myös Che Guevaran koti, museo nykyään tietysti. Siellä oli myös melko komeita kuubalaisten ja neukkujen ohjuksia näytillä siltä ajalta kun homma oli kiivaimmillaan. Kaikki nuo näytille asetetut ohjuksetkin oli sillai jännästi suunnattu ameriikkaan päin?
Havannaan mentiin autolla meren ali. sinne oli kaivettu 1940-luvulla tunneli siitä salmen ali ja siihen aikaan se oli kuulemma ollut koko maailmaa puhuttava arkkitehtoninen ihme. Millähän vitun ilveellä ne on siihen aikaan saanu sen kaivettua, se meni ensi puolisen kilometriä todella jyrkkää alamäkeä ja sit saman verran yhtä jyrkkää ylämäkeä. Tunnustan että vähän sieppas vatsan pohjassa ja jännitti. Pari tuntia ajeltiin ensin autolla ympäri kaupunkin ja tsekkailtiin pakolliset monumentit. Tämä tehtiin autolla siksi että kaupunki on hyvin laaja, 700km2, ja siellä asuu laskutavoista riippuen 2 tai 3 miljoonaa lokaalia.
Auton ikkunasta katseltiin Al Caponen perustamat bordellit sekä hotellit jotka Al vuokrasi aina kokonaan seurueelleen lomaillessaan Havannassa. Tarkastettin baarit joissa Hemingwayn väitetään kirjoittaneen milloin minkäkin kirjansa, blaa blaa ja liiba laaba sanon mie. Sit mentiin vallankumousaukiolle jossa Fidel piti kaikki pitkät puheensa, melko vaikuttavan oloinen tori oli se. Yhella reunalla oli vitun isot monumentit Castron ja Che Guevaran lärveistä, toisella reunalla oli puolustusministeriö ja kolmannella reunalla kuulemma se kuubalaisille tärkein, Jose Martin vitun iso patsas. Jose Marti oli kuubalainen kirjailija, filosofi ja suuri ajattelija. Eli suunnilleen semmoinen joutava viisastelija niinku joku Martti Luther tai Agricola meillä. Jostain syystä se on näille kovempi juttu kuin Che tai Fidel. Patsaan nuppi on Havannan korkein kohta.
Central Parkin kupeeseen nämä on rakentanu Capitolin, se on tarkka kopio amerikkalaisten Capitolista mutta vittuillessaan nää teki omastaan 4 metriä korkeemmaan. Hyvin vittuiltu.
Sitten olis ehkä lounaann aika. Täällä on aika paljon semmoisia noin 10-paikkaisia perheravintoloita joita natiivit on kyhänneet takapihoilleen ja työllistävät tuommoisella koko perheensä. Ajeltiin kaupungin ulkopuolelle yhteen semmoiseen ja vittu että olikin hieno mesta. Palmujen alle kyhäilty semmoinen todella idyllinen lehto ruumiin nautintoja varten. Papukaijat jutteli keskenään ja undulaatit kävivät sillä aikaa pöllimässä niiden ruokia.
Undulaateilla en tässä tapauksessa tarkoita homoseksuaalipoikia vaan niitä pikkuisia lentäviä lintuja. Perheen tytär oli laitettu tarjoilijattaren rooliin koska hän puhui sujuvaa englantia, oli muuten ensimmäinen kohtaamani kuubalainen jonka puhetta ei tarvinnu alkaa kummemmin omassa mielessään jäsentelemään. Vaimolle sikaa ja meikälle kanaa, por favor. Lisukkeina riisiä, papuja, salaatteja ja semmoista yucaa, se oli hyvvee. Se on jokin juures mitä ei vitusti muualla esiinny, koostumus vähän niinku perunalla mut pitkulaisempi ja maukkaampi oli tämä.
Ja tässä vaiheessa taivaalta tipahti kissa. Kyllä, semmoinen aikuisen miehen nyrkin kokoinen kissanpentu mätkähti palmusta pihakiveytykseen. Kunnon losahdus kuului ja mirri näytti kuolleelta. Onneks siltä vaan meni ilmat pihalle ja taju. Parin minuutin pötköttelyn jälkeen sillä alkoi heilua häntä ja pikkuhiljaa se nousi jo seisailleen. Hetken aikaa se kalibroi vielä GPS:äänsä ja kohta käveli jo ihan suoraan. Perheen ikivanha sekarotuinen huli seurasi huolissaan vierestä kissan ihmeparantumista. En malta odottaa mitä eläimiä palmuista tippuu huomenna.
Sika ja kana olivat ihan törkeen hyvvee molemmat, parhaita tällä reissulla. Syönnin ajan Anatoli ja Randi oottelivat kadun varressa, oli kai paikallisen budjetille liian tyyristä. Kävi mielessä tarjota eväät niillekin mutta se olis ollut ehkä tyylitöntä keulimista. Syönnin päälle Anatoli ajoi meidät vanhan Havannan satamaan ja me annettiin työvoimalle vapaa iltapäivä. Vaimon kanssa lähdettiin kikkailemaan vanhan kaupungin katuja. 
video
Hienoohan siellä oli, joka kahvilan ovesta näkyi ja kuului livemusiikki. Tuli väistämättä semmoinen tunnelma että oot astunut sisään johonkin 50-luvun leffaan. Ei oo vittu tämmöstä tunnelmaa tässä maailmassa ihan varmaan muualla. Terasseja kierrellessä ja salsabändejä kuunnellessa minulle tuli mojitoista salakavala humala. Anatoli ja Randi odottivat satamassa, lähetään kotiin. Matkalla ostettiin Hanelle pari pussikaljaa janojuomaksi.
Pimeällä peltosuoralla kotiin mennessä ajettiin ratsiaan. Randilla ja Anatolilla alkoi heti hirmuinen hospotipoo kun ne poliisin näki. Yritin kysyä mistä kiikastaa mut kaikki on kuulemma "kunnossa". Poliisi otti Anatolin omaan autoonsa puhutteluun. Vartin päästä poliisi tuli hakemaan Randinkin ulos tutkittavaksi. Vakoilin takaikkunasta ni Randi laskeskeli pesoja poliisin taskuun ja noin puolen tunnin rahan vaihtelun jälkeen poliisi päästi meidät jatkamaan matkaamme. Yritin edelleen kysellä mistä oli kyse mutta kaikki oli kuulemma "kunnossa". Oletan siis että tämä meidän taksimme ei ollut ihan laillinen. Raul Castro on kiivaasti mainostanut että hän on jo melkein kokonaan poistanut korruption Kuubasta. Just, kyllä noi miliisit oli ainakin ostettavissa?

Iltaseiskan aikoihin oltiin kotona Varaderossa, syötiin vähän buffetista sikaa ja nukkumaan. Raskas mutta mukava oli tämä päivä.


Reissun sikarit tarjosi Paul Saar.