Hane matkoilla, tammikuu 2020, day 2, Doha, Qatar

To 9.1.2020 Doha, Qatar, day 2.

Itämainen palvelija herätti minut sovitusti klo 4.30, laskeutuminen olis noin tunnin päästä. Pyysin herättämään uusiks viiden minuutin päästä, ihan vaan testiks että toimiiko arabeilla tämmöinen torkutus-systeemi. Kyllä toimi ja samalla tuli valkoinen pöytäliina eteen ja seuraavalta palvelijalta oikein luxus-aamiainen. Tämmöistä se pitäis olla lenteleminen aina. Tässä on joka loosissa tämmöinen 20” telkkari ni katotaanpas ensin uutiset ja sitten mitä reittiä tässä on lennelty. Uutisissa spekuloidaan kovasti kuka ampui eilen sen matkustajakoneen alas Teheranin lentokentän kupeessa. Ja heti perään kun katson lentämämme reitin niin siitähän me on näköjään ajeltu tunti sitten just Teheranin päältä. En lähde kyseenalaistamaan kuinka järkevää tuo on ollut mutta kaikkien todennäköisyyksien varjossa mielestäni yks turvallisimpia lentoreittejä. Vai ootteko kuullu että jonkin kaupungin yllä olis ammuttu saman vuorokauden sisään kaks matkustajakonetta alas. Niinpä!

Meitä ei edes yritetty tiputtaa minkään valtion asevoimien toimesta ja nyt ollaankin perin turvallisesti Dohassa, Qatarissa. Tässä vaiheessa minua pikkuisen jännittää se että kun ne on nuo sähkötupakit näissä arabikohteissa (paitsi Dubai on nykyään jo poikkeus) suunnilleen heroiiniin rinnastettavia päihteitä, niin että mitenkä käypi meijän. Qatarissa kuulemma on voimassa ihan vankeusrangaistus niistä, mutta QA:n chätti minua kovasti vakuutteli että kun et vaan poistu transit-alueelta ni ei oo mitään hätää. Joillain kentillähän tuo transit-alueelta poistuminen on välttämätöntäkin terminaalin vaihtamisen vuoksi, mutta tekemäni ennakkoselvityksen perusteella täällä jatketaan samasta terminaalista eikä näin ollen ole vaaraa joutua vankilaan. Ennakkoselvitys piti paikkansa ja lento lähtee saman terminaalin toisesta päästä johon siirrytään totta kai terminaalin sisällä kulkevalla kuljettajattomalla junalla. QA:n bisneslounge on kuitenkin täällä päässä ni mennään ensin ökyilemään sinne. Luulis olevan ihan mesta paikka kun tää on kuitenkin kyseisen lentoyhtiön kotikenttä.

Kyllä kiiltää nätisti joka paikka. Eikä varmaan oo rosteria mikä kiiltää vaan eikö lie ihan oikeeta kultaa. Ruokaa ja juomaa on tyrkyllä vähän joka nurkalla ja siinä joka nurkalla seisoo myös vähintään yksi palvelija jos sattuu tulemaan mieleen jotain kysyttävää. Uima-altaan on rakentaneet tuohon keskelle loungee ja suihkulähteitäkin ruiskii vähän joka puolella. Rahulia ei tietenkään täällä käytetä koska kaikki hospitality on maksettu jo lentolipussa. Bisnes loungen sisällä on vielä erikseen jokin vielä bisnesimpi lounge, omituista, mutta oletan että sinne minun on paras mennä. Sieltä perältä löytyi semmoisia kahden hengen loosseja missä sai pötkötellä vaaka-asennossa. Näyttää just minun paikalta. Loossiin seinään tulee sähkö sekä ATK ja viiden metrin päässä on lähin tiski mistä saa kaikkea. Tässä on ihmisen vietettävä seuraavat 4 tuntia eikä se kyllä just nyt ahdista lainkaan.

Läheisyydessä on myös tupakkakoppi mutta koska en näe siellä yhtään sähkötupakoitsijaa niin käyn taas suorittamassa oman tarpeeni toiletissa, välttäen näin mahdollisen vankilatuomion. Sanomattakin lienee selvää että bisnestoiletissa on jokaisen kopin ovella yks palvelija joka avaa sinulle oven ja sit suorituksen jälkeen ohjaa sinut omalle käsienpesualtaalle. Pesun jälkeen hän tietenkin ojentaa sinulle puhtaan pyyhkeen ja toivottaa hyvää päivänjatkoa.

Herätyskello soi tuntia ennen seuraavaa departurea. Nyt ripeästi sillä terminaalijunalla omalle portille. Portilla näyttää jo jonottavan noin 300 lokaalia valkoisissa kaavuissaan. Rouvan kanssa mennään jonon ohi suoraan koneeseen. Korotetun matkustusluokan mukavuuksia on se. Öljybisneksen marinoimat arabit saattoivat jonossaan ajatella että tuolla hipillä menee hienosti. Enkä minä halua heiltä sitä mielikuvaa poiskaan ottaa. Tämän koneen bisnesluokka näyttää vallan erilaiselta. Ei yhtään paskemmalta mutta erilaiselta. Nykyaikaisemmalta, mutta ei niin kotoisalta. Vikoja ei ole eikä puutteita, tervetuliaisshampanjaa on taas kahta laatua. Kyllä tähän vois ihan helposti vaikka tottua. Aikaa on kulunut ja kelloja on siirrelty sihen malliin että nousu on 9.15 ja viiden tunnin siirtymällä pitäis olla Colombossa Sri Lankassa klo 16.35. Heti nousun jälkeen tarjoillaan uusi aamupala ja sitten parin tunnin päästä Á la Carte -listalta lounas. Puhtaan valkoinen pöytäliina vaihdettiin toki siinä välissä.

Colombossa ollaan ihan ajallaan ja meitsi on hoitanut siten että Mr Sambath on meitä ilmastoidulla autolla kentältä hakemassa. Sambath sanoi tekevänsä kyltin ja lupas olla napottamassa sen kyltin kanssa arrival-aulassa. Kentältä pitää muistaa nostaa jokin pieni määrä käteistä kun ei oo ihan varmuutta kuinka laajasti kortti täällä pelaa. Muistattehan edelleen antamani neuvon että rahan vaihtaminen on tässä maailmassa aina kalleinta HKI-vantaan kentällä (ja muutenkin Suomessa). Jos sitä rahaa pitää välttämättä vaihtaa niin se on aina halvempaa mitä kauempana oot Helsingistä. Kaikkein halvinta ja kätevintä on kuitenkin nostaa sitä lokaaleista automaateista tai sit vaan kannattaa höylätä pankkikortin debitiä. Mut älä ikinä anna korttia höylättäväksi pois silmistäsi, esimerkiksi puolalaisen ilotalon takahuoneeseen kuten eräälle ystävälleni sattui. Rakkaus voi siten tulla joskus hieman tyyriiksi. Kentältä pitää muistaa myös hankkia Sri Lankalainen puhelinliittymä koska minulla on toimisto auki joka päivä ja töitä tässä on kasaantunut ihan hyvästi sekä Mascotin että Kätilöiden puolelta.

Sambath on sovitusti pojottamassa muiden hakureiden kanssa. Tiijättehän kun tämä Sri Lanka on tässä ihan Intian eteläkärjen kupeessa, vähän niinku Ahvenanmaa on Suomen kyljessä, niin täällä on kaikki enemmän tai vähemmän samanlaista kuin Intiassa. Mm. ihmisten nimet on ihan helevetin pitkiä. No katos kun Sambath oli ottanu sen minun nimen kylttiinsä sieltä minun sähköpostin allekirjoituksesta ni nyt se on kovasti sitä mieltä että minun etunimi on Hannu ja sukunimi on Katilot. Ja sit se luulee että minun toinen ja kolmas etunimi olis Voutilainen sekä Turmion. Minua tämä järjestely ei juurikaan haittaa koska tehtiin saman tien kättäpäivää ja sinukaupat ja sovittiin että käytetään jatkossa vain sitä etunimeä.

Sambathilla on myös laukunkantaja mukana joka otti isoimmat lootat heti haltuun. Kiireellä ja hötkyllä he olis jo lähössä matkaan mutta minä toppuuttelin että pittää vähän rahulia nostella tuosta automaatista. Hirveesti ei oo kyllä nyt hajua että paljonko sitä kuuluis nostaa kun ei tullu sitä rupian kurssia tarkastettua. Automaatti näyttäis että suurin pikanäppäinnosto on 20.000, okei, kerrotaan se kahdella ja kokeillaan nostaa 40.000 yksikköä. Ei käy, ei saa nostaa niin paljon. No kokeillaan saako 30.000 rahaa ulos. Bingobangobongo, hommahan toimii ja noin kolmen senttimetrin paksuinen tukko eri värisiä seteleitä tuli lokerosta ulos. Mitään hajua minulla ei ole että paljonko tässä on nyt reaalivaluuttaa mutta eiköpähän tuo vielä selviä. Sambathilla on hieno Toyota, siinä perskontissa lukee jotain deluxe-merkintöjä ja valkoiset nahkapenkit sillä on. Kyllä kelpaa, vaikka taitaa olla jokin kiinalaisten Lexus-kopio.

Ensimmäiseen kilometriin menee noin tunti. Semmoinen on liikenneruuhka pääkaupunki Colombon tuntumassa. Kaupungissa asuu 2 miljoonaa ihmistä ja liikennejärjestelyt on yhtä mittavat kuin lasten liikennepuistossa 80-luvulla kuopion Niiralassa. Ensimmäisen tunnin jälkeen kuitenkin helpottaa ja päästään Sri Lankan ainoalle highwaylle joka kulkee läpi itärannikon. Länsirannikolta aikoinaan tsunami vei sekä rauta- että maantiet. Tsunamin isoimmat henkilövahingot oli Thaimaassa mutta kuulemma isoimmat materiaalivahingot sekä vauriot infrastruktuurissa oli tuolla Sri Lankan länsirannikolla. Me mennään nyt hienosti noin 100 kilsaa pääkaupungista etelään, Hikkaduwan kaupunkiin. Tai no ei tässä nyt niin hienosti mennä. Täällä nelikaistainen tie on harvinaisuus ja sitä harva osaa käyttää. Suurin osa lokaaleista luulee että siinä pitää ajaa keskellä, sitä keskiviivaa pitkin. Varsinkin rekat ja bussit tekee näin. Tuosta nelikaistaisuudesta ei siis juurikaan ole kellekään hyötyä ennenku joku opettais nämä kaikki ajamaan uudelleen.

Aina highwaylle mennessä otetaan juipilta kopista lippu ja sit kun highwaylta poistutaan niin maksetaan sillä lipulla seuraavaan koppiin raha siitä että on kulutettu tietä. Ihan reilu meininki, kannatan. Näin tehtiin ja nyt näyttäis navigaattori että pienempää tietä mennään enää 15km. Liikenteen pitäis olla vasemmanpuoleista mutta se muuttuu välillä myös oikeanpuoleiseksi riippuen vähän liikenteen määrästä ja laadusta, ei oo niin justiinsa nämä säännöt. Vauhti on semmoista verkkaista mopoautovauhtia ja hyvä niin koska tässä on kaikenlaisia tilanteita koko ajan. Niitä aiheutuu sekä ihmisistä että eläimistä. Tien varressa on vähän välilä hyvin pieniä kylämuodostelmia joista viimeinen on kuulemma Hikkaduwan kaupunki. Juupa juu. Mitään en juurikaan odottanut, mutta en varsinkaan ihan tämmöistä. Erittäin lokaalia ja vauhdikasta meinikiä. ”Kaupunki” on meren rannassa mut meidän hotelli on tästä rannalta viidakkoon päin vielä pari kilometriä. Rouva halus rauhalliseen mestaan ja nyt on kaikki edellytykset ilmassa. Tie kapenee niin että siinä ei mahdu enää menemään kuin yksi auto kerrallaan, toisen olis peruutettava ainakin kilometri. Tie kapenee niin että siinä ei mahdu enää yksikään auto ja Sambathin tojotasta loppuu raideväli. Molempien puolien pyörät kyntää ojassa, eri ojassa kuin toisen puolen. Tie kapenee entisestään siten että siinä mahtuu enää menemään kottikärryillä, mutta silloin Sambath sanoo mr bombay-aksentilla että olemme perillä.

Vasemmalla puolella olevasta muurista nousee ylös portti ja sen takana aukee tuleva kotimme, 33 Lake Terrace. 5 palvelijaa seisoo kaulukset silitettyinä rivissä ja kumartelevat meidät tervetulleiksi. Olin jo mielessäni peljännyt sitä että tämä oli hazardi valinta ja pitäis alkaa saman tien googlettamaan uutta majoitusta, mutta vitut, nyt näyttää oikein hyvältä. Hotellin omistaja Mr Rajive on paikalla ja kertoo meille lyhyesti paikan säännöt. Hän tietää että olemme matkustamisesta väsyneitä ja pitää ohjeistuksensa siksi lyhyenä. Sääntö 1. Meillä ei ole aikatauluja, joten te syötte aamupalanne ja muutkin aterianne silloin kun haluatte, meillä on kokki paikalla 25/8. Sääntö 2. Meillä ei ole menua, te syötte mitä haluatte vaan kokin teille tekevän, hän on ehkäpä Sri Lankan paras kokki. Rajive on mies minun makuuni. Hänellä on toinen samanlainen hotelli pääkaungissa ja kolmas vuoristossa. Metrin mittainen ja intialaisen oloinen palvelija tuo kookospähkinälliset kookosmaitoa ja sanoo että kannattais kerran päivään vetää tämmöiset. En aio vetää. Tai no, jos tuohon vähän sotkis vaaleaa rommia ja ananasmehua joukkoon ni voisin vetääkin. Sit tulee paikalle Mr Hashan. Hashan on hotellin manageri, vaikuttaa osaavalta juipilta ja puhuu vähän normaalimpaa englantia kuin nämä muut. Hashan näyttää meille huoneemme. Se on junior suite. Viikon päästä vapautuu Grande Suite ja sit me saadaan muuttaa siihen. Näin oli sovittukin, hyvä. Juniorisviitti näyttää erittäin hyvältä myös. Siitä saa halutessaan kaksi seinää kokonaan auki ja voi hypätä suoraan uima-altaaseen 5 metriä alaspäin.

Kaikki vehkeet on mulla nyt eri ajassa ja pienen virittelyn jälkeen saan puhelimen lokaaliin aikaan. Voi vittu, se liittymä unohtui ostaa sieltä kentältä. Pitää käydä joku päivä tuosta ytimestä. Aikaero on tänne 3,5h, tuo puolikas tunti hieman vaikeuttaa hahmottamista mut ehkä siihen tottuu. Vielä omituisempi on aikaero Nepalissa, 3h 45min, ja se on varmaan tehty noin ihan vaan vittuillessaan. Myös kokki saapuu paikalle ja kysyy että mitäs sir ja madam. Lähetään siitä että eiköhän se kokki tiijä parhaiten mikä sen bravuuri on, pistä tulemaan paikallista herkkua. Ihan mitä vaan kunhan siinä ei oo rapuja, ne on kissaruokaa. Kokkihan pisti tulemaan varmaan kymmenen kipollista erilaisia hötkötyksiä, kaikki oli erinomaisia. Paljon uusia makuja ja joitain tuttuja edellisisltä aasian reissuilta. Minäpä voin teille tähän luetella ne koska olen ottanut niistä selvää. Vitut, en jaksa luetella, otin minä niistä kuitenkin kuvan. Minun mielestä se on hyvä tapa tutustua uuteen keittiöön että antaa kokille vapaat kädet, silloin se yrittää aina parhaansa.

Ruoan päälle otin kaljan ja silmissä alkoi vilisemään apinoita. Tämä ei johtunut kaljasta koska vaimokin näki ne. Kolme isoa apinaa juoksi pihamaan poikki ja sit yks niistä juoksi vielä takas. Se meni puuhun ja kävi hakkaamassa lepakon. Siis se apina, ei vaimo. Saattaa kuulostaa höperöltä mutta minä näin sen ihan läheltä. Hirmuinen lätinä kuului ja lepakko lähti karkuun. Lepakon (Intianlentäväkoira) siipien kärkiväli voi wikipedian mukaan olla 160cm ni siinä oli kato ihan oikeesti hommaa sillä apinalla.

Nyt nukkumaan. Vaimo on vähän kipee ja tarvitsee lepoa. Minun pitäis nyt vielä tämän vuorokauden puolella toimittaa Nuclear Blastille meidän levyn master, kansitaide sekä eka video. Nyt testataan siis hotellin wifi. Hyvää yötä.